Sota sekä erotti että yhdisti – Kalevi Koiviston tarina Vierumäeltä Aaverykmentin jääkärijoukkueeseen

Kalevi Koivisto oli vain vähän päälle kaksikymmentävuotias lähdettyään Talvisotaan puolustamaan Suomea Vierumäen Korkeen kylältä muiden nuorukaisten kanssa. Kalevin ja hänen taistelutovereidensa kokemuksista on julkaistu kirja Aaverykmentin miehet Kannaksella ja Maaselässä (2025), joka valottaa sodan kulkua nuoren miehen näkökulmasta.  Kirja alkaa ajasta ennen talvisotaa Heinolan Vierumäellä ja kulkee läpi talvisodan, välirauhan ja jatkosodan takaisin Vierumäelle.
Teksti: Sara Etola

Ajellessa aurinkoisena kevätpäivänä mutkaista maalaistietä peltojen keskellä Korkeen kylällä Vierumäellä on helppoa kuvitella, miten vain yhtä ihmisikää aiemmin pelloilla tehtiin töitä ja miten paljon arki lopulta järkkyi, kun Suomi joutui puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa. Ajettaessa kohti Koiviston tilaa ja siellä asuvan Tapio Koiviston kotia, voi mielessään nähdä iloisia nuorukaisia, jotka uskoivat olevansa lähdössä seikkailuun ja samalla murtuneita omaisten kasvoja, kun tieto siitä, ettei oma läheinen palaakaan sodasta, saavuttaa heidät. Sota ei koskettanut ainoastaan Korkeen kylää ja se yhtä hyvin erotti kuin toi yhteen erilaisia ihmisiä.

Sotaan lähti myös maanviljelijä Kalevi Koivisto, Tapio Koiviston isä, jonka muistelmien pohjalta Tapio on kirjoittanut kirjan Aaverykmentin miehet Kannaksella ja Maaselässä (2025). Kirjaa voidaan pitää sukelluksena talvi- ja jatkosodan historiaan, elämään rintamalla sekä lyhyesti myös elämään sodan jälkeen.

Tavallinen kylän poika

Koiviston sukua on asunut Korkeessa ja pitkään ja ennen sotaa Kalevi vietti Vierumäen Korkeessa siihen aikaan tavallista nuoren miehen elämää. Kalevin isä kaatui Vierumäen taistelussa 1918 ennen Kalevin syntymää ja Kalevi piti tilaa serkkunsa Vilhon sekä mummonsa ja isomummonsa kanssa. Perhetilalla ennen sotaa työskennellessä hevosilla oli isompi rooli sillä maataloutta alettiin koneellistaa vasta sodan jälkeen. Lähtiessään varusmiespalvelukseen, kylän pojat kokivat ennemminkin lähtevänsä seikkailulle, eikä sodan raadollisuus ollut vielä tässä vaiheessa pojille konkretisoitunut. Kirjasta löytyy paljon kuvia, joissa vilahtelee paitsi paikkoja myös paljon kasvoja. Silmiinpistävää on, miten nuoria kuvissa vielä armeijan varusteissakin esiintyvät hymyilevät pojat ovat.

Kirjan kirjoittaminen vei 10 vuotta

Kalevi kirjoitti 1990-luvun mittaan käsin liuskoja sotaretkistään omien päiväkirjamerkintöjensä ja muistikuviensa pohjalta. Aluksi Tapion veljen Ilkan oli tarkoitus kirjoittaa muistelmat puhtaaksi, mutta projekti hautautui muiden kiireiden alle ja 2010-luvun alussa Kalevien vielä eläessä, Tapio tarttui toimeen tutkijan ja tietokirjailijan otteella. Tarinan taustoitus ja ymmärrettäväksi tekeminen vaati Tapiolta syvällistä paneutumista talvi- ja jatkosodan vaiheisiin ja tapahtumiin. Vuosien aikana oli tosin pitkiäkin taukoja kirjan työstämisessä. Tapiolla ehti kirjaa varten haastatella myös 94-vuotiasta Kalevia, joskin vuosikymmenien takaisten asioiden sijoittaminen tarkasti aikaan ja paikkaan oli jo haasteellista.

Mieleenpainuvimpia kokemuksia kirjan työstössä ovat Tapion mukaan olleet vaimon kanssa tehdyt historialliset sotaretket Kannakselle ja Maaselkään, jossa he käytännössä kävivät läpi kaikki paikat, joiden kautta Kalevin sotapolku kulki. Tapio toteaa, että näillä matkoilla myös hänelle itselleen konkretisoitui se, kuinka pitkiä matkoja Kalevi Aaverykmentin kanssa oli liikkunut.

Haavoittumisilta ei sodassa vältytty

Sotien aikana Kalevi haavoittui yhteensä kolme kertaa. Ensimmäinen lievempi loukkaantuminen tapahtui vuonna 1940 ilmapommituksessa Viipurin Tammisuolla. Jäinen maakappale iski selkään ja halvaannutti alaruumiin. Vammaa hoidettiin Jyväskylän sotasairaalassa. Paluutaan Kalevi muistelee kirjassa näin:

”Toipumisloman jälkeen palasin etsimään omaa yksikköä, joka löytyi Luumäeltä Toikkalan kylästä. Aluksi selkä oli kipeä, mutta sekin parani. Porukka oli aivan vierasta, kaikki ne muutamatkin tutut olivat joko sairaalassa tai kaatuneet.” -Kalevi Koivisto

Toinen haavoittuminen tapahtui vuonna 1941, kun luoti lävisti teltan ja osui Kalevia istumalihakseen eli takapuoleen. Loukkaantuneena Kalevi joutui kävelemään pitkän matkan tietä pitkin ambulanssia vastaan. Tämä toinen loukkaantuminen toi Kalevin takaisin kotikylälle, Vierumäen opistolla sijaitsevaan sotasairaalaan, jossa luoti poistettiin ja Kalevi sai toipua ennen paluuta rintamalle.

Marsalkka Mannerheim totesi, että
”kersantilla taitaa olla armeijan komein tukka”

Kolmas haavoittuminen, joka päätti sodan Kalevin osalta, tapahtui vuonna 1943 ”Ponnahduslauta”-kukkulalla Maaselässä. Hyökkäyksessä vihollisen valtaamaan tukikohtaan kranaatin sirpaleita osui vasempaan jalkaan ja selkään. Isompi kranaatin sirpale lävisti Kalevin vasemman käden. Tämän jälkeen Kalevin tie vei Tampereen kautta takaisin Vierumäen sotasairaalaan. Haavoittumisen takia Kalevilta jouduttiin peukaloa lukuun ottamatta amputoimaan vasemman käden sormet. Vierumäellä kävi myös korkea-arvoisia vieraita ja loukkaantuneita tavatessaan paksuhiuksisen Kalevin kohdalla Marsalkka Mannerheim totesi, että ”kersantilla taitaa olla armeijan komein tukka”.

Sotasairaalassa oleminen ei tosin tarkoittanut siviilissä olemista ja kirjassa kerrotaankin, että sairaalasta sai poistua vain lääkärin määräämille toipumislomille. Kuitenkin Vierumäeltä toipilaat livahtivat Heinolaan puntikselle livahtamalla ulos ikkunasta ja tilaamalla taksi etäämmälle urheiluopistosta.

Elämä sodan jälkeen

Kirjassa kerrotaan, kuinka Kalevi menetti sodassa ystäviä ja sukulaisia ja myös heidän taustaansa ja tietään avataan kirjassa koskettavasti. Omasta loukkaantumisestaan ja menetyksistään huolimatta Kalevi palasi maanviljelijäksi, teki töitä ja eli täysipainoista elämää. Kalevi avioitui Aune Weckmanin kanssa ja sai kaksi lasta, Tapion ja Ilkan. Haavoittumisesta huolimatta hän teki tilan töitä kuin kuka tahansa terve mies ajaen autoa ja traktoria sekä käyttäen viikatetta ja moottorisahaa apuhihnalla käteen sidottua koukkua hyödyntäen. Kalevi myös toimi lukuisissa luottamustehtävissä, kuten Vierumäen koulun johtokunnan puheenjohtajana, Vierumäen Jytinän puheenjohtajana sekä Sotainvalidien veljesliiton Heinolan osaston johtokunnassa.

Kirjassa Kalevin kerrotaan olleen ennen kaikkea mies, joka piti huolta ihmisistä, eläimistä ja asioista. Vielä yli 80-vuotiaana Kalevi kiipeili laittamassa linnuille pönttöjä. Tapio muistelee, kuinka 1980-luvulla hänen autonsa hyytyi Tuuloksessa ja soitettuaan Kaleville, tämä keskeytti työnsä ja lähti hinaamaan autoa Vierumäelle. Kaleville hänen mukaansa tämän tyyppinen lähes 200 kilometrin ylimääräinen haku-urakka oli itsestään selvä pelastusoperaatio. Kalevi ei myöskään ilmaissut katkeruutta loukkaantumisestaan vaan säilytti elämänmyönteisen, valoisan ja huumorintajuisen asenteensa loppuun saakka.

Lähteet:

Tapio Koiviston haastattelu 12.5.2025
Koivisto, T. 2025. Aaverykmentin miehet Kannaksella ja Maaselässä. Ketterä Kirjat Oy.

---

---